Melkein kolme vuotta Vuodatuksessa, myötä- ja vastamäessä. Mutta nyt minä lähden. Ainakin kokeeksi.

Tervetuloa uuteen blogiini!

Minusta tuntuu toisinaan siltä, että osanani on olla vain liikkeellepaneva voima toisten elämässä. Että roolini on vain valmistaa toista johonkin, tuuppia eteenpäin ja rohkaista tekemään valintoja. Että minä olen aina se pelastava enkeli ja suunnanmuuttaja. Että minä olen jonkinlainen herättäjä ja koulija, joka tekee kaiken työn ja joku toinen sitten vain saapuu paikalle ja korjaa sadon.

En yritä tässä nyt ylentää itseäni tai väittää että minulla olisi jotain maagisia kykyjä, tai että minut kohdattuaan ihmiset eläisivät jotenkin parempaa elämää. Ei. Ikävä kyllä ei. Mutta minulla on kyky rohkaista ihmisiä muutoksiin, joita he ovat jo suunnitelleet tekevänsä mutta joita eivät ilman rohkaisua tekisi. Minusta tuntuu siltä, että ihmiset tulevat elämääni, saavat minusta muutosvoimaa, tekevät isoja ratkaisuja, ja jatkavat matkaansa. Ja hyvä tietysti niin. Minua harmittaa vain siksi, että tunnen itse jämähtäneeni paikalleni. Ihmisten tuleminen ja meneminen korostaa sitä, että minä en tunnu tulevan enkä menevän mihinkään.

Älkääkä nyt kommentoiko, että katselen asiaa yksipuolisesti. Tiedän varsin hyvin, ettei asia ole näin yksinkertainen. Ihmissuhteet eivät koskaan ole yhdensuuntaisia, kohtaamiset vaikuttavat tietysti molempiin osapuoliin. Siksi minä en sanokaan että asia on näin, vaan että minusta tuntuu tältä.

Ihmiset tulevat ja menevät. Se on ihan luonnollista. On luonnollista, että eri elämänvaiheissa eri ihmiset ovat tärkeitä. Ja ihmissuhteet hiipuvat, elämä on sellaista. Varsinkin aikoina, jolloin ihmiset vielä etsivät paikkaansa. He löytävät työn, opiskelupaikan tai parisuhteen - ja ehkä muuttavat sen perässä uuteen kaupunkiin. Uusia ystäviä, uusia tuttuja, uusia kuvioita. Ja kun uusia tulee, vanhat jäävät. Eivät välttämättä eivätkä useinkaan kokonaan, mutta taka-alalle.

Hiipumisen huomaa usein vasta jälkikäteen. Yht'äkkiä sitä vain havahtuu siihen, ettei olekaan enää pitkiin aikoihin pitänyt yhteyttä ihmiseen, jonka kanssa aiemmin oli jatkuvasti tekemisissä. Eikä mitään dramaattista ole tapahtunut, ei mitään mistä kukaan olisi varsinaisesti pahoillaan. On vain hiljalleen ajauduttu erilleen. Onhan se usein haikeaa, mutta tuntuu silti luonnolliselta. Sen voi hyväksyä osana normaalia elämää.

Nopeat erot ovat niitä, jotka satuttavat. Se tuntuu kurjalta, kun tärkeä ihminen riuhtaistaan irti itsestä liian nopeasti. Tapahtuu jotain yllättävää, ja toinen vain katoaa. Ei tarvitse tapahtua mitään vakavaa, vain yllättävää. Jotain, mihin ei ehtinyt ennalta varautua eikä tottua millään tasolla. Silloin mielessä herää muutosvastarinta ja kapina: ei näin saa käydä, minä haluan jatkaa entiseen malliin!

Siitä minä tiedän, että joku on tärkeä minulle, kun alan pelätä hänen katoavan elämästäni. Tosin siinä vaiheessa hän on jo pelottavan tärkeä. Kun alkaa pelätä toisen menettämistä, tietää että on kiinnittänyt sydämensä häneen niin lujasti, että äkillinen ero repisi sen rikki. Elämässäni on paljon ihmisiä, joiden toivon pysyvänkin menossa mukana. En halua kenenkään katoavan kuin tuhka tuuleen. Mutta vain yhden ihmisen pelkään lähtevän. Yhden ihmisen kohdalla minut välillä valtaa spontaani pelko: mitä minä tekisin jos hän nyt vain häviäisi elämästäni?

Sitä minä korkeimmalta pyydän, ettei minulta ketään vietäisi pois liian nopeasti. Täysin järjetön pyyntö, tiedän sen. Nopeita käänteitä tapahtuu, se on väistämätöntä. Toivon silti. Jos sinun on pakko lähteä, älä lähde rytinällä. Lähde niin, etten huomaa kaivata.

***

On jotenkin surullista ja ristiriitaista, kun haluaa toiselle sellaista hyvää, mitä itse ei voi antaa ja samalla toivoisi olevansa juuri se joka voisi.

Toivottavasti.

Vuodatus on nyt aivan uuden näköinen, ja niin on monen blogikin... Minulla tämä sentään on luettavissa, mutta joitakin tietoja ja toimintoja puuttuu.

Kärsivällisyyttä. Kyllä se tästä :).

Mutta vain ulkona. Sisällä on sitkeästi lämmintä. On tämä kyllä ihmeellinen kämppä. Minulla oli melkein joulukuulle asti keittiön ikkuna raollaan öisin. Tänään laitoin huoneen ison ikkunan yläreunassa olevan minkä-lie-räppänän ns. talviasetukselle (nyt sieltä ei virtaa kylmää ilmaa). Jos pakkaset jatkuvat, joudun ehkä miettimään että laittaisinko tänä talvena patterit päälle. Saa nähdä.

***
Mitä jos Hercule Poirot lomailisi kerrankin paikassa, jossa kukaan ei kuole? Miten hän sitten aikaansa viettäisi, kun ei olisi murhaa tutkittavana?

Olen aina ollut sitä mieltä, että minusta ei saa hyviä kuvia. Näytän kuvissa aina aivan järkyttävän kamalalta. Tai jotenkin... en itseltäni ollenkaan. "Höpö höpö, kunhan kuvittelet", sanovat jotkut (yleensä ne, jotka eivät ole niitä kamalia kuvia nähneet). Vaan enpä kuvittele, se on nyt todistettu!

Psykiatrini antoi minulle muutamia viikkoja sitten vaikean kotitehtävän. Kun valitin hänelle, että kuvani ovat aina kammottavia, enkä voi katsoa niitä, hän käski minun tehdä juuri niin. Minun piti siis ottaa itsestäni naamakuvia, ja sitten katsella niitä. Tarkoitus oli, että katson niitä kuvia sitten yhdessä terapeutin kanssa, ja voisin hiljalleen opetella näkemään itseni niin kuin muut näkevät, enkä jotenkin vääristyneesti. Shokkihoitoa, todellakin. Ja kyllähän idea on sinällään ihan hyvä. Psykiatrini ajatteli, että minulla on mielessäni jotenkin vääristynyt kuva itsestäni ja kasvoistani, ja kun voisin kohdata (kameran välittämän) totuuden turvallisessa ympäristössä, alkaisin hyväksyä itseni paremmin. Nähdä kauneutta siinä missä nyt näen vain rumuutta. No, suunnitelma ei ihan toiminut.

"No niin, minulla on nyt näitä kuvia."
"Hyvä hyvä, katsotaanpas!"
"Nämä on kyllä sitten ihan kamalia..."
"Eivät varmasti ole."

Psykiatri katsoi kuvat, ja lausui sitten tuomionsa.

"Hirveää. Nämähän ovat ihan kamalia! Eihän sinua edes tunnista! Millaisella kameralla nämä oikein on otettu? Kylläpä linssi vääristää piirteitäsi! Mitenkä voi kuvista tulla tällaisia? No ei ihme, että et pidä omista kuvistasi. Et sinä näytä tältä oikeasti. Sinulla on oikeasti hienot kasvonpiirteet, mutta kuvissa näytät vain... muodottomalta möykyltä. En minä voi pyytää, että totuttelisit katsomaan näitä. En minäkään voi katsoa näitä. Ei ihme että saat shokin nähdessäsi sinusta otetun valokuvan, kun se ei ollenkaan vastaa todellisuutta. Tämä ei toimikaan kohdallasi, keksitään jotain muuta."

Hah :D! Minä en siis ole nähnyt väärin. Minä näin oikein, kamera vääristää. Tästä lähin katselen itseäni vain peilistä (jos on pakko katsoa). Ja minua saa kuvata vain ammattilainen. Amatöörit ja muut katselkoot livenä. :D

Listataanpa tähän vuoden 2008...

... kaadot: nolla (Nolla ollen lukumäärä, eikä joku hämärä DJ-nimi.)

... suukot: 1 kpl (Pusu poskelle entisen nykyiseltä itsenäisyyspäivänä. Säälittävää. Mutta pusu oli ihana, kiitos siitä. Nös takaisin <3.)

... halit: lukuisia ystävällisiä (Kiitos. Ilman niitä olisi ollut kurjaa kurjempaa.)

... treffit: 1 kpl (Ja mehän tiedämme miten siinä kävi.)

... annetut rukkaset: 3 kpl
Tapaus 1: "Ihanaa ja imartelevaa, mutta minä pidän sinusta vain ystävänä, olen pahoillani."
Tapaus 2: "Älä enää lähettele minulle omituisia sähköposteja, oi tuntematon mies."
Tapaus 3: "Haluat ehkä harkita ehdotustasi uudelleen kun olet vähemmän kännissä." (Ehdotusta harkittiin ja se huonoksi havaittiin.)
Lisäksi annoin kahdelle miehelle kynsikkäät. Niitä ei pidä sekoittaa rukkasiin.

... ihastumiset: yksi ylitse muiden

... kännisten nuorten miesten tekemät lähestymiset: ei yhtään

... kännisten keski-ikäisten miesten tekemät lähestymiset: liian monta

... kähminnät, kourinnat, lääppimiset: ei (Ei mieluisia eikä edes epämieluisia.)

... tuhmat puheet: valtaisasti (Kiitos kaikille kaksimielisille ystävilleni.)

... seksiunet: useita (Saan sentään unissani. Vielä.)

Surkeaa. No, ensi vuonna ei oikeastaan voi mennä enää huonommin.

Lainaan tässä postauksessa Hanna Ruuskasen kauniita sanoja. Pakkasenpuremat on ihana laulu, käykää kuuntelemassa.

Takkuinen tyttö
ja hiljainen poika
tähtien alla
avaruuden arpoina.

Jäätävä tuuli
kasvoja nipistää.
Kelkallaan poika
tyttöä kyydittää.

Pakkasenpuremat
puolukat poskillaan
odottaa
suudelmaa.
Kun antaa sydämensä toisille helposti, saa varautua siihen että se on jatkuvasti vereslihalla. Niin se vain on. Mutta jos haluaa saada, on pakko antaa. Uskon niin. Lääke ei tehoa, jos se ei maistu pahalta. Samoin elämän pitää välillä vähän kirvellä tuntuakseen elämältä. Kivaa se ei tietenkään ole, ei ollenkaan.

Painavat oksat
valkoistaan varistaa.
Vauhdissaan sokeat
kylmyyden karistaa.

Viimeinen tanssi
soi vielä korvissaan.
Poika saa kiittää
kerrankin rohkeuttaan.
Kyllä, onni suosii rohkeaa. Ainakin melko usein. Niin kovin monet rakkaustarinat alkavat siitä, että joku on tehnyt jotain mitä ei ikinä uskonut tekevänsä. Tai ei ainakaan ollut suunnitellut tekevänsä niin. Mutta teki kuitenkin, rohkeasti hetken mielijohteesta. Ei onneen tarvita kuin kolme asiaa (ja minulla kolmesta menee pieleen kolme). Ensiksi tarvitaan tilaisuus olla rohkea. Hankala on minun alkaa rohkeaksi ja uskaliaaksi, jos ei ole tilaisuuksia siihen. Tyhjästä on paha nyhjästä. Toiseksi tarvitaan rohkeutta olla rohkea. Minä luulen, että minun rohkeuteni on hävinnyt. Se on jo kaikki käytetty. Kolmanneksi tarvitaan palkinto osoitetusta rohkeudesta. Minusta tuntuu että minut on jätetty palkkiotta. Ellei potkua naamaan lasketa palkkioksi jossain Korkeampien Voimien Sadistisessa Salaseurassa. Minä alan väsyä siihen, ettei kukaan ota kiinni kun hyppään jyrkänteeltä. Ei se hyppääminen satu, vaan se kivikkoon laskeutuminen. Minä en jaksa.

Polulta pihaan
lopulta löydetään,
jäähileet hiuksissaan
ja kiire on lämpimään.

Nyt tai ei koskaan
poika riisuutuu vanttuistaan,
kuumat kätensä
tytön poskille asettaa.
Nyt tai ei koskaan. Niin. On elettävä tässä hetkessä, sillä seuraavaa ei ehkä tule. Minulla taitaa tämä homma kallistua sinne "ei koskaan"-kategoriaan. Kauhulla ajattelen, että joko minä kohta olen ystävieni mielestä ikisinkku. Se, joka ei sitten ikinä tule saamaan itselleen miestä. Olen jo tottunut olemaan itse sitä mieltä, mutta aika lannistavaa jos kaikki muutkin ajattelevat niin. Tartu tilaisuuteen. Se on hyvä neuvo. Kai minä tarttuisin, kynsin ja hampain, jos jossain tarttumaetäisyydellä tilaisuuden näkisin. Toimiminen olisi hieman helpompaa, jos olisi varma siitä mitä haluaa. Mutta vaikeaa on olla mistään varma, jos pää sanoo toista ja sydän sanoo toista. Hetken sitä kärvistelee ristitulessa ja sitten luultavasti repeää kahtia. Typerää. Lopettaisin heti jos osaisin.

Pakkasenpuremat
puolukat poskillaan
vihdoin sulaa saa
suudelmaan.
Miltä tuntuvat rakkaan kädet poskilla? Keholla? En voi muistaa. Miltä tuntuvat suudelmat? Iho on unohtanut, mieli kaipaa silti.

Olen solmussa sisältä. Takussa. Minun on niin hirvittävän paha olla.

Pukki

Pukki ei käynyt luonani, mutta tontut olivat kiikuttaneet kaappiin muutamia lahjoja. Kun olin lapsi, pukki ei koskaan käynyt meillä. Tai kävi, mutta aina kurjasti juuri silloin, kun olin äidin ja siskon kanssa joulusaunassa. Yhtenä vuonna kovassa kuumeessa ollut isäni ei ollutkaan jaksanut nousta opastamaan pukkia, ja pukki oli vienyt lahjat äidin ja isän vaatekaappiin. Kuinkas se pukki nyt silleen, ohhoh, niin vain eksyi vaikka kuusi on ihan tuossa.

Sika

Yhtään sorkkaeläintä ei tässä kämpässä paistettu tahi syöty. Possunpunainen lihani kyllä lämpeni sekä aattona Rajaportin saunassa että eilen ystävän tykönä. Sauna on ihana keksintö <3.

Lukutoukka

Sen jälkeen kun opin lukemaan viiden vanhana, ei ole varmasti ollut ainuttakaan sellaista joulua etten olisi saanut kirjaa lahjaksi. En valita, pidän kirjoista. Tänä jouluna sain kaksi. Toinen on jo luettu, toinen puolessa välissä. Erityisen hauska lahja on siskolta saatu Kasarikirja. Se on hauska sellaisenaan, mutta ekstra-bonus-plussahauskan siitä tekee se, että olen osallistunut kirjan tekemiseen (sisko ei tätä tiennyt). Osallistuin taannoin kirjailijan sähköpostikyselyyn, ja nyt minun ja monen muun 80-luvun lapsen muisteloita on julkaistu kirjana. Aivan omaa kirjaa en ehkä saa kirjoitettua, mutta ujuttaudun markkinoille pienissä osissa :D.

Sain myös kerrassaan hurmaavan joululahjan: lahjakortin, jossa luvataan viedä minut eräänä helmi(!)kuun viikonloppuna helmikorukurssille! Oi oi! Mahtavaa! Tässä yhteydessä haluan kiittää yhdessä ja erikseen kaikkia, jotka muistivat minua jouluna lahjalla, kortilla tai jonkinlaisella viestillä. Sydänlämpöiset kiitokset!

Laiskiainen

Olen kyllä ollut melkoinen laiskiainen. Olen noussut ylös lähinnä syödäkseni. Aivan ihanaa. No olen minä vähän liikkunutkin, sillä nakitin itseni taas eläintenhoitajaksi ja kukkienkastelijaksi. Niinpä joka päivä on lähdettävä hetkeksi liikkeelle, vaikka muuten löjöttäisikin.

Pupu, gerbiili ja marsu

Pyhien ajan hoidettavanani on kaksi pupua, kaksi gerbiiliä ja kaksi marsua. Ne ovat kyllä ihan höpöisiä. Marsut saavat hirveän kohtauksen kun kuulevat minun leikkaavan niille porkkanaa keittiössä. Ne tietävät. Jotenkin ne vain tietävät. Unenpöpperöiset gerbiilit ovat suloisia. Ne tulevat silmät ristissä hakemaan ruokaa, ja tokkuraisina kokeilevat että voisiko sormianikin syödä. Ei voi. Puput eivät ole säikähtäneet hengiltä, vaikka olen laulanut niille joululauluja.

Hieno lista. Eihän minulta puutu kuin nalle halittavaksi.

Olen aina ollut kiinnostunut ihmisen kehon ja mielen toiminnasta. Erityisen kiinnostunut olen siitä, miten keho ja mieli toimivat yhdessä. Ihminen on jännittävä tutkimuskohde, josta tiedetään jo paljon mutta ei varmasti läheskään kaikkea. Minulla on muutamia kysymyksiä, joihin toivoisin jonkun fiksun vastaavan. En osaa muotoilla kysymyksiä niin tarkasti ja hienosti kuin haluaisin osata, mutta yritän selvittää niitä niin että ymmärrätte pointtini.

Voiko psyykkinen stimulaatio olla avuksi hermovaurioiden korjaamisessa?

Oletetaan, että meillä on potilas, jonka kädessä on hermovaurio. Käsi ei ole katkipoikki, mutta hermostossa on jonkinlainen johtumishäiriö. Leikitäänpä sitten myös, että pääsemme hoitamaan häntä. Käden hermoja stimuloitaisiin sähköisesti ja samaan aikaan potilaalle annettaisiin esimerkiksi visuaalinen kokemus siitä, että hänen kätensä liikkuu. Hoitotilanne voisi siis näyttää tältä


sillä erotuksella tietysti, että käsi ei oikeasti liikkuisi (eikä ilmassa pyörisi piirrettyjä geometrisia kuvioita). Näin hermot saisivat toimintaan liittyvää viestiä kahdesta suunnasta yhtä aikaa. Silmien kautta tulevan kuvallisen viestin takia potilaan mieli uskoisi käden todella liikkuvan, ja sormiin tuleva sähköimpulssi herättelisi hermoja. Minusta olisi kiinnostavaa tietää, että onko hermojen toimintakyvyn palautuminen mahdollista sähköisen stimulaation avulla. Ja jos on, niin onko psyykkisellä stimulaatiolla siihen mitään vaikutusta. Jos jo katkenneet hermoyhteydet ovatkin mennyttä, niin voisiko uusia syntyä? Mielen voima on valtava, ja minä haluaisin tietää voisiko sitä voimaa hyödyntää kuntoutustoiminnassa.

(Kuva täältä.)

Onko lääkärin roolin muuttuminen vaikuttanut paranemisprosesseihin?

Ennen vanhaan poppamiehet ja parantajat olivat pelättyjä ja kunnioitettuja hahmoja. Paranemisen saatettiin uskoa olevan korkeampien voimien ansiota, ja poppamiesten uskottiin hallitsevan näitä voimia. Tutkimukset, hoidot ja parantamiset olivat seremoniallisia, pitkiä tapahtumia. Rumpua lyötiin, luita kalisteltiin, loitsuja mumistiin ja vain täysi houkka ei ollut vakuuttunut siitä, että tässä tapahtuu nyt varmasti jotain suurta ja ihmeellistä. Nykyään lääkäri on tietyllä tapaa lähempänä ihmistä (vaikka välillä tuntuu siltä etteivät lääkärit ehdi kohdata asiakkaitaan). Lääkäri on ihminen siinä missä muutkin, eikä hänen toimenkuvaansa liity suurta mystiikkaa. Nykypäivän lääkärit eivät ole samalla tapaa pelonsekaisesti kunnioitettuja hahmoja kuin muinaiset kollegansa. "Ei se puupää siellä arvauskeskuksessa mitään taas tiennyt" on harmillisen yleinen tokaisu nykyään.

Minä haluaisin tietää, että onko tämä suhteellisen radikaali muutos vaikuttanut potilaiden paranemiseen. Kuten edellä totesin, mielen voima on valtava, ja sillä on ollut varmasti suuri rooli paranemisessa silloin, kun käytössä ei ollut länsimaisen lääketieteen hienouksia. Uskon, että poppamiesten potilaat ovat parantuneet pitkälti oman mielikuvituksensa ansiosta. Hoitorituaalit ovat saaneet ihmiset tuntemaan, että heidät hoidetaan nyt kuntoon, ja mukana hoidossa ovat niin korkeat voimat että varmasti parannutaan. Nykyään reseptinhakureissusta on seremoniallisuus kaukana. Olisi hirmu kiinnostavaa tietää, että kuinka tämä kaikki vaikuttaa ihmisten paranemiseen. Ja voisiko mystisten menojen kaipuu olla osasyy siihen, että ns. huuhaahoidot ovat nykyään niin suosittuja? Tätä on aika mahdotonta tutkia luotettavasti, mutta haluaisin silti tietää.

Kuinka saunakulttuuri vaikuttaa kehonkuvaan?

Suomalaiset ovat saunakulttuurissaan tottuneet siihen, että näemme ainakin oman sukupuolemme edustajia alastomina. Lapsia ja vanhuksia, lihavia ja laihoja, kaikenlaisia kehoja. Kaikissa kulttuureissa tämä ei ole tavallista, vaan alastomia ihmisiä nähdään ehkä vain seksuaalisissa tilanteissa. Haluaisin tietää, kuinka vertailukohtien näkeminen vaikuttaa kehonkuvan muodostumiseen. Toisaalta ihminen ei ehkä pidä omaa kehoaan mitenkään viallisena tai erikoisena, kun voi nähdä että meitä todella on monen mallisia. Toisaalta taas jo valmiiksi huono itsetunto voi saada suuren kolauksen, kun vertailukohdat ovat jostain syystä (muka) parempia kuin oma keho. Saako suomalaislapsi itsestään ja vartalostaan realistisemman kuvan kuin sellainen lapsi, joka ei ikinä näe alastomia ihmisiä? Miten saunakulttuuri vaikuttaa oman vartalon hyväksymiseen?

Ja kuka rahoittaisi tutkimukseni?

On varsin tavallista kuulla laulujen sanoja väärin. Minä pystyn siihen todella usein. Mutta minä osaan muutakin!

Osaan korvata aivan oikean sanan väärällä, vaikka tiedän mikä oikea sana on. Siis tiedän kyllä, että Mikko Kuustonen laulaa Aurorasta seuraavasti:

Kun tuuli kääntyy koilliseen
aaltoihin lasken seppeleen
kristallisen maljani viimeisen
menneelle täytän ja kumoan sen

Vaan minä kun laulan perässä, niin maljani kääntyy väkisin olemaan sammakon. Kristallisen sammakon viimeisen. Eihän siinä ole mitään järkeä.

Tarujen Saari esittää erittäin hienon kappaleen (Mullaksi maatumaan - laulu, sanat), jossa lauletaan seuraavasti:

Lumen alle jää mies niin vahva kaunis
mullaksi maatumaan
Mullan alle jää soturin sydän
ruuaksi juurelle punaisen pihlajan

Vaan minulla kun tuo soturin sydän on aina sopulin sydän. Se nyt kuulostaa jo sentään etäisesti mahdolliselta. Mutta vähemmän hienolta ehkä.

Osaan myös yhdistellä joitakin lauluja. Aloitan toista, ja jatkan aivan sujuvasti toista. Mahtava peräsin ja pulleat purjeet, pienet kanaset ne hyppeli. Tämä on automaatio. Pitkään kuvittelin, että tämä olisi ainoa tapaus, vaan eipä ollutkaan. Toinen selvisi aivan hiljattain. Näin se menee:

Maria, Herran piikanen, Kyrie eleison (ääninäyte) - imi piippua hän, liemen joi kirpeän, sitten kutsui hän viuluniekkojaan (ääninäyte).

Voi sentään. Ne vain sopivat aivan saumattomasti yhteen! Ne liittyvät päässäni välittömästi näin, minkäs minä sille voin.

***
Lehdessä oli päivänä eräänä vitsi:

Turkulainen kuoromies oli tytön luona kylässä. Hän suuteli tyttöä napaan ja hoki: "rakas, rakas..." Tyttö kuiski: "kulta, alempaa..." Mies vastasi oktaavia alempaa: "rakas, rakas..."

Tamperelaisena hieman kirpaisee sanoa, ettei vitsin turkulainen ollut aivan hakoteillä. Sitä, millaisesta miehen äänestä naiset pitävät, on varmasti tutkittu paljon. On varmasti aika turvallista sanoa, että melko useissa tutkimuksissa on päädytty siihen että naiset pitävät matalista miesäänistä. Yhtä turvallista on varmasti sanoa, ettei se tosiaankaan aina pidä paikkaansa. Erilaisia mieltymyksiä lie yhtä paljon kuin naisiakin, mutta yleinen suuntaus ehkä on se, että matalaa ääntä pidetään miehekkäämpänä ja siten ehkä seksikkäämpänä kuin korkeaa ääntä.

Oma mukavuusalueeni tuntuu aika laajalta, kestän kyllä kuunnella monenlaisia miesääniä, mutta kyllä parhaat äänet ovat korkeudeltaan keskitasolla ja siitä alaspäin. Muodoton mörinä ei minua viehätä, eli jossain se raja menee mataluudessakin. Ihanaa miehen ääntä on vaikea kuvailla sanoin. Se on täydellinen paitsi korkeudeltaan, myös väriltään, sävyltään ja muodoltaan. Se ei narise, puuroudu, vingu, vuoda tai säry. Se on vahva, selkeä, pehmeä, pyöreä, juuri oikealla tavalla värähtelevä ja - no, miehekäs. (Tässä päästään aika lähelle. Tosin lauluääni on vähän eri asia kuin puheääni.)

Se on vähän hömelö (mutta kiva) fiilis, kun oikein mukava ääni kulkee lävitseni. Ja läpi se tosiaan menee. Saa ihokarvat pystyyn ja polvet veteliksi. Hyrisen. Toinen höpöttää vaikka kauppalistaa ja minä olen valmista kauraa.

*huokaus*

Voi Mies, mikset ole örisemässä korvaani?!?